Kehollaan lapsi ottaa haltuun, oppii ja havaitsee maailmaa
Suomalaisessa yhteiskunnassa keho ja kehollisuus on jäänyt
järjen varjoon. Arvostamme koulutusta sekä päättelyn ja ajattelun avulla
tehtyjä ratkaisuja. Kun kehossamme on jotain vialla etsimme lääkettä tai
fysioterapiaa auttaaksemme kehoamme parantumaan.
Autammeko silloin kehoamme vai
aivojamme jotka, haluavat ottaa vastuun kaikesta?
Ihminen havaitsee maailmaa kehonsa, sen mahdollisuuksien ja
rajoituksien kautta. Lapselle kehon kieli on tapa ilmaista kokemuksia
maailmasta, tunteita ja suhteita toisiin ihmisiin. Koska tanssi ja liike
tapahtuvat lapsen omassa kehossa hän saa tanssiessaan lisää ymmärrystä oman
itsensä rajoista ja rajoituksista. Tanssi rakentaa ja vahvistaa lapsen
identiteettiä.
Tanssiessa kehoon tallentunut tieto pääsee käyttöön.
Lapsi
liikkuu tilassa hahmottaen tilan kokemansa perusteella. Keho on jo saanut kokemuksia
eletyn elämän aikana erilaisista tunteista ja tilanteista. Lisäksi jokainen
tanssimaan saapunut lapsi tuo tilaan oman kehonsa ja sen kokemusmuistin.
Ihmisen keho on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivään maailmaan. Kehon
viisautta tulkita maailmaa ei mielestäni tulisi vähätellä, vaan ennen kaikkea
edistää erityisesti kasvatuksen ja oppimisen parissa.
Usein taiteen perustellaan olevan tärkeää, koska siitä on
ihmiselle hyötyä. Taide ja luovuus ovat kuitenkin itsessään tärkeitä. Ne eivät
ole vain väylä muiden tärkeämpien asioiden oppimiseen. Silti oppimista tapahtuu
kehon välityksellä lapsen liikkuessaan kehollaan. Hän oppii asioita itsestään
ja toisistaan. Oman kehon tunteminen auttaa tunnistamaan oman itsensä. Sen
mistä minä alkaa ja mihin se loppuu.
Luova tanssi herättää lapsen olemaan läsnä omassa kehossaan
sekä tilassa yhdessä muiden kanssa. Lapsi ilmaisee itseään estottomasti eikä
vielä ajattele olevansa vääränlainen. Lapsi ikään kuin palaa tanssiessaan
kehoonsa. Hänen kehonsa liikkuu yhdessä kaikkien matkan varrella tallentuneiden
kokemusten kanssa.
Kun lapsi tanssii hän tanssii omista lähtökohdistaan käsin.
Aikuinen on paikalla tukemassa, innostamassa ja inspiroimassa. Lapsen liike ja
luovuus näyttää pulppuavan juuri siitä hetkestä ja maailmankuvasta käsin.
Lapsille on luontevaa tanssia auki arjen tilanteita. He voivat olla vesipisaroita
tai eläimiä ja muuttua hetkessä hirviöstä keijukaiseksi. Tämän luovuuden
äärelle pysähtyessään voi ohjaaja huomata olevansa opettajan sijaan oppija ja
innostuja.
Voiko olla, että aikuinen pelkää tanssin ja liikkeen
herättämiä tunteita.
Mitä jos tanssiminen saa aikuisen herkistymään, koska keho
haluaa kertoa jostain menneestä ja ehkä jo unohdetusta. Ehkä sitä ei tarvitse
pelätä. Tanssi voi olla parhaimmillaan juuri siksi niin eheyttävää. Se tapahtuu
jokaisessa ihmisessä itsessään ja kuitenkin se on jaettu kokemus yhteisessä
tilassa.
Mitä jos lapset saisivat jo päiväkodissa kokea tanssin virtaavan
kehossaan? Olisiko mahdollista rohkaista heitä olemaan luovia ja liikkumaan, koska
se on lapsille luonnollista.
Mitä jos me aikuiset oppisimme lapsilta ja
saisimme takaisin jotain mitä olemme unohtaneet?
Kommentit
Lähetä kommentti